Taas on aikaa vierähtänyt viimeisestä päivityksestä...
Kesä meni ihan liian nopeasti.
Alkukesä oli täynnä muutoksia, koulu loppui, muutin keskustaan serkkutytön kanssa ja hyppäsin töissä askeleen ylöspäin hetkeksi. Sataman päällikkönä ei aina ole helppo olla, voin kertoa... Töitä töitä töitä ja vastuuta paljon. Teki se kyllä hyvää ja oli ihana kokeilla siipiään noissa hommissa vaikka totesinkin että oon tyytyväisempi ihan perusduunarin hommissa. Huomasin myös miten paljon ikävöin työkavereita jotka jäi keskustaan, vaikka niitäkin näki melkeen päivittäin mutta se ei silti ollu sama asia kun ei tehty töitä yhdessä :) Onneks vietettiin paljon aikaa yhdessä sitten töiden ulkopuolella. Meni kyllä pariin otteeseen hiukan överiksikin mut se on elämää.
Opettelin elämään uutta arkea, ei ollut enää ketään sanomassa mitä tehdä ja miten olla, itse kannoin vastuuni tekemisistäni niinkuin teen vieläkin. Uusi arki on kiva. Arvostan ystäviäni äärettömän paljon, ilman heitä maailmani olisi todella synkkä ja olisin varmaan ollut ihan masentunut koko kesän. Kuitenkin vietin suurimman osan kesästä ällöttävän onnellinen hymy kasvoillani (jopa niin leveä että sain paljon kuulla kuittia siitä ja piti ruveta miettimään kenelle puhua ja mitä etten ärsyttänyt ketään ainakaan kovin pahasti) ja viheltelin mennessäni. Ne oli ihania hetkiä. Täydellisiä. Odotin innolla tulevaisuutta, sillä ei tuntunut olevan mitään minua vastaan, tule vaan, täällä on lisää onnea!
Luottamus on tärkeä asia missä tahansa ihmissuhteessa. Jos luottamus petetään tarpeeksi monta kertaa, oppii toinen luottamaan epäluotettavuuteen. Omalla kohdallani siitä tuli suojamuuri, tosin liian myöhään, hyväuskoinen hölmö kun olen. En uskonut millään maailman harmauteen vaikka siitä varoiteltiinkin, useampaan otteeseen ja monesta suunnasta. Kiitos siitä, ei ainakaan tullut täysin yllätyksenä kun värit lopulta katosivat... (Vaikka ne oikeesti on kyllä vielä siellä, en vaan halua tunnustaa etten oo heivannu mun ruusunpunasia laseja mihinkään... Itsepä siitä kärsin :F)
Oon aina ollut tällainen hömppä. En rakasta mitään muuta niin paljon kuin rakkautta. Haluaisin kertoa rakkaimmilleni joka päivä miten tärkeitä he ovat minulle koska se on maailman ihanin tunne kun joku välittää. Se saa hymyn huulille vaikka miten harmittaisi, nää ihmiset saa mut aamuisin nousemaan sängystä. Jos mulla ei olisi ketään mun elämässä, miks mä haluaisin elää? Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo :)
Tää on kovin raastavaa tämä positiivinen ajattelu. Ei muuten mutta kun sitten useasti pettyy. En vaan millään saa itseäni ajattelemaan pessimistin lailla kuin vain hetkellisesti. Sitten aina tulee se ajatus päähän että "entä jos kuitenkin" ja taas mennään. Taas hyökkään etulinjassa ilman haarniskaa.
Mut ihan oikeesti, tää maailma on niin kamala paikka niin eiks voitais kaikki olla yhdessä ja onnellisia ja peace and one love, happy happy joy joy! Let me show you the world in my eyes.
Yeah right, tästä lähtien mä keskitän ajatukseni salilla käymiseen ja itsetutkisteluun jotta oppisin olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti