Minun pitäisi olla nyt nukkumassa. Heräsin tänä aamuna klo 7 ja töihin pitäisi mennä klo 22 mennessä joten päiväunet olisivat tarpeen. Silläkin uhalla että olen töissä väsynyt, ajattelin nyt tehdä merkinnän, ihan vain siksi koska siltä tuntuu.
Toisinaan olen miettinyt että mikä tässä elämässä on tärkeää, kuka minä olen, ovatko ihmiset elämässäni oikeita. Toisinaan taas mietin että elän unelmaani, toisina päivinä ihmettelen että kenen unelmaa? Välillä luulen ymmärtäväni itseäni vain tajutakseni että se oli vain hetkellistä, ohikiitävää.
Silti, silti olen tällä hetkellä niin onnellinen että ihan itkettää. Vaikka elämä ei ehkä koskaan olisikaan juuri sellaista kun aina on haaveillut ja kuvitellut, voi se silti yllättää. Ehkä juuri tällä hetkellä ymmärrän mitä se kuuluisa 'carpe diem' tarkoittaa. Tällä hetkellä elän juuri tässä hetkessä. Tässä ja nyt. Ja se tekee minut onnellisemmaksi kuin olen ehkä koskaan ollut.
Olen tässä lähivuosina käynyt läpi aika vaikeitakin asioita mutta selvinnyt niistä voittajana. Olen kasvanut henkisesti enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Tajusin myös sen, ettei minun tarvitse muuttaa sitä mitä olen, minun täytyy vain laajentaa osaamisalueitani, hyväksyä muut ihmiset sellaisena kuin he ovat ja iloita siitä mitä olen saanut ja tehnyt. Ehkä suurin onnen tunne on tullut siitä että oikeasti, ihan täysin rehellisesti olen hyväksynyt yhden ihmisen täysin. Ehkä toisina päivinä kyseenalaistan sitä koska itsetuntoni ei aina kestä kritiikkiä, mutta sitten taas kun selvitän pääni, ymmärrän.
Ehkä jos pystyn hänet hyväksymään, pystyn vielä joskus hyväksymään itsenikin.
Minulla on perhe. Oikea perhe. Oikeastaan montakin ja heitä rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Minulla on ystäviä. Enemmän kuin monet uskaltavat edes toivoa enkä aina itse edes tajua sitä.
Minulla on työpaikka. Työpaikka jossa viihdyn vaikken sitäkään aina muista.
Minulla on mahdollisuus käydä koulussa työn ohella, koulussa jota rakastan. Jossa voin olla mitä vain ikinä haluankaan. Teen siellä sitä mitä rakastan, mikä loppuen lopuksi pitää minut kasassa. Ilman teatteria en olisi onnellinen. Sitä on vaikea selittää, koska tottakai ihmissuhteet ovat elintärkeitä ja niitä arvostan enemmän kuin jopa teatteria, mutta teatteri on henkireikä. Paikka jossa voin ilmaista itseäni kuitenkaan paljastamatta sisintäni, vaikka oikeasti juuri sen teen.
Olen aina kuvitellut että leijun henkisesti jossain pilvilinnoissa eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään sitä eikä minua. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt että ei se edes ole tarpeellista. Jokainen ihminen on erilainen eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään toisiaan. Ei ihan kokonaan.
Olen oppinut laskeutumaan hiukan alaspäin tornistani pavunvartta pitkin, ei niinkään laskeutuakseni kokonaan alas vaan tulemaan vastaan. Kurkottaakseni käden sille joka ehkä kaipaa samaan paikkaan ja toisaalta taas nähdäkseni mitä maan pinnalla tapahtuu. Ollakseni läsnä. Aina en pysty tasapainottelemaan pavunvarrella, mutta sen verran kuitenkin että ymmärrän. Ymmärrän myös sen että kaikilla ei edes ole halua nostaa päätään pilviin mutta ehkä, ehkä voin näyttää muillekin vilauksen tästä ihanasta maailmasta jossa elän.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far behind me
Where troubles melt like lemon drops away above the chimney tops
That's where you'll find me
~ Kaisa
