Tämä tulee olemaan rehellinen ja positiivinen päivitys, joten jos olet huonolla tuulella etkä kestä sitä että minä en ole niin lopeta lukeminen tähän.
Hell yeah. Koin omituisen hetken eilen. Jutustelin 'normaalisti' kaverille joka sitten totesi ehkä hiukan vihaiseenkin sävyyn että "Mikä sua vaivaa? Miks sä oot kokoajan tollanen ylipirtee ja hötkyilet sinne tänne, et sä oo yhtään oma ittes! Älä puhu noin kovaa!" tai jotain vastaavaa. Hämmennyin. Aloin miettimään että niin, niinhän mä oonkin aika ylipirtee. Jokunen muukin kaveri on ihmetelly mun Facebookin iloisia päivityksiä, ei ne tosiaan oo ihan mun tapasia jos elämää taaksepäin miettii... "Sä oot angstinen." Niin, niin olin. En enää.
Olen ihminen, teen virheitä ja yritän oppia niistä. Oon tavallaan tullut kaapista ulos oman itseni kanssa (en seksuaalisesti, kyllä mä vaan niistä pojista tykkään edelleen), tällanen mä omassa päässäni aina oon ollu hyvällä tuulella. Nyt vaan uskallan näyttää sen muillekin eikä mua hirveesti kiinnosta mitä ihmiset ajattelee. Oon aivan älyttömän onnellinen! Tekis mieli vaan tanssia ja laulaa kokoajan!
Tähtenä oman elämäni esiintymislavalla.
Oon ymmärtänyt aika paljon omasta itsestäni lähikuukausina. Minkälainen oon, miten käyttäydyn tietyissä tilanteissa, mikä on hyvää ja mikä ei. Ja mikä tärkeintä, oon vihdoin ymmärtänyt sen että ennen kun voi olla onnellinen jonkun toisen kanssa niin täytyy olla onnellinen oman itsensä kanssa. Tiedostan edelleen etten ole täydellinen ja todellakin teen virheitä ja kadunkin niitä varsinkin jos ne tuottaa pahaa mieltä muille. Ennen aina ajattelin etten mitenkään voi olla onnellinen ilman parisuhdetta, jotain aina puuttui. Mut eihän elämäänsä oikeesti voi elää olemalla riippuvainen muista ihmisistä? Tarkotan siis sitä että jos aina kun on yksin niin tuntuu pahalta eikä voi olla edes iloinen. Nyt oon iloinnut niistä hetkistä kun saan olla yksin ja mietiskellä vaikka hyvin useesti kaipaankin muita viereen häsläämään :) Ystävistä vaan osaa iloita enemmän kun on välillä yksinkin.
En myöskään ole masentunut pienistä vastoinkäymisistä enää samalla tavalla kun ennen. "Yhyy kukaan ei rakasta mua" -lause on niin menneen talven lumia. Mitä sitten jos joku ei rakastaiskaan, se ei selkeesti sillon edes ansaitse mun rakkautta, niinkuin monet muut ihmiset miun elämässä! Mä oon turhat itkuni itkeny, keskityn siihen mikä on hyvää ja mikä tekee onnelliseksi, nauran vaikkei naurattaiskaan koska se saa oikeesti nauramaan. Mun masennus on nyt toivottavasti lopullisesti voitettu.
Mitä sydämen asioihin tulee, nyt jos koskaan uskon "löytäväni onnen" myös oman itseni ulkopuolelta. En ehkä tänään tai huomenna, tai ehkä se on jo täällä? Elämä näyttää, mihinkään ei ole kiire.
Happyhappyjoyjoy!
Ainiin, vaikka en millään sitä haluaiskaan myöntää niin kyllä niillä palapeleilläkin on ollut vaikutusta asiaan. Kiitos vaan :) Antakaa mä nyt oon täällä taivaalla vielä toivottavasti ainakin jonkun aikaa, kyllähän se tästä tottakai vielä vituiks menee! Mut en toivottavasti putoa niin pahasti enää.
</ärsyttävänrehellinenpäivitysihanvainomaksiiloksitulevaisuuteen>
//edit. Ai kauhee ku tää blogi on joku itsensätutkistelumeininki selkeesti. Oh well, joskus se on tehtävä.
lauantai 27. lokakuuta 2012
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Salainen maailma
Taas on aikaa vierähtänyt viimeisestä päivityksestä...
Kesä meni ihan liian nopeasti.
Alkukesä oli täynnä muutoksia, koulu loppui, muutin keskustaan serkkutytön kanssa ja hyppäsin töissä askeleen ylöspäin hetkeksi. Sataman päällikkönä ei aina ole helppo olla, voin kertoa... Töitä töitä töitä ja vastuuta paljon. Teki se kyllä hyvää ja oli ihana kokeilla siipiään noissa hommissa vaikka totesinkin että oon tyytyväisempi ihan perusduunarin hommissa. Huomasin myös miten paljon ikävöin työkavereita jotka jäi keskustaan, vaikka niitäkin näki melkeen päivittäin mutta se ei silti ollu sama asia kun ei tehty töitä yhdessä :) Onneks vietettiin paljon aikaa yhdessä sitten töiden ulkopuolella. Meni kyllä pariin otteeseen hiukan överiksikin mut se on elämää.
Opettelin elämään uutta arkea, ei ollut enää ketään sanomassa mitä tehdä ja miten olla, itse kannoin vastuuni tekemisistäni niinkuin teen vieläkin. Uusi arki on kiva. Arvostan ystäviäni äärettömän paljon, ilman heitä maailmani olisi todella synkkä ja olisin varmaan ollut ihan masentunut koko kesän. Kuitenkin vietin suurimman osan kesästä ällöttävän onnellinen hymy kasvoillani (jopa niin leveä että sain paljon kuulla kuittia siitä ja piti ruveta miettimään kenelle puhua ja mitä etten ärsyttänyt ketään ainakaan kovin pahasti) ja viheltelin mennessäni. Ne oli ihania hetkiä. Täydellisiä. Odotin innolla tulevaisuutta, sillä ei tuntunut olevan mitään minua vastaan, tule vaan, täällä on lisää onnea!
Luottamus on tärkeä asia missä tahansa ihmissuhteessa. Jos luottamus petetään tarpeeksi monta kertaa, oppii toinen luottamaan epäluotettavuuteen. Omalla kohdallani siitä tuli suojamuuri, tosin liian myöhään, hyväuskoinen hölmö kun olen. En uskonut millään maailman harmauteen vaikka siitä varoiteltiinkin, useampaan otteeseen ja monesta suunnasta. Kiitos siitä, ei ainakaan tullut täysin yllätyksenä kun värit lopulta katosivat... (Vaikka ne oikeesti on kyllä vielä siellä, en vaan halua tunnustaa etten oo heivannu mun ruusunpunasia laseja mihinkään... Itsepä siitä kärsin :F)
Oon aina ollut tällainen hömppä. En rakasta mitään muuta niin paljon kuin rakkautta. Haluaisin kertoa rakkaimmilleni joka päivä miten tärkeitä he ovat minulle koska se on maailman ihanin tunne kun joku välittää. Se saa hymyn huulille vaikka miten harmittaisi, nää ihmiset saa mut aamuisin nousemaan sängystä. Jos mulla ei olisi ketään mun elämässä, miks mä haluaisin elää? Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo :)
Tää on kovin raastavaa tämä positiivinen ajattelu. Ei muuten mutta kun sitten useasti pettyy. En vaan millään saa itseäni ajattelemaan pessimistin lailla kuin vain hetkellisesti. Sitten aina tulee se ajatus päähän että "entä jos kuitenkin" ja taas mennään. Taas hyökkään etulinjassa ilman haarniskaa.
Mut ihan oikeesti, tää maailma on niin kamala paikka niin eiks voitais kaikki olla yhdessä ja onnellisia ja peace and one love, happy happy joy joy! Let me show you the world in my eyes.
Yeah right, tästä lähtien mä keskitän ajatukseni salilla käymiseen ja itsetutkisteluun jotta oppisin olemaan.
Kesä meni ihan liian nopeasti.
Alkukesä oli täynnä muutoksia, koulu loppui, muutin keskustaan serkkutytön kanssa ja hyppäsin töissä askeleen ylöspäin hetkeksi. Sataman päällikkönä ei aina ole helppo olla, voin kertoa... Töitä töitä töitä ja vastuuta paljon. Teki se kyllä hyvää ja oli ihana kokeilla siipiään noissa hommissa vaikka totesinkin että oon tyytyväisempi ihan perusduunarin hommissa. Huomasin myös miten paljon ikävöin työkavereita jotka jäi keskustaan, vaikka niitäkin näki melkeen päivittäin mutta se ei silti ollu sama asia kun ei tehty töitä yhdessä :) Onneks vietettiin paljon aikaa yhdessä sitten töiden ulkopuolella. Meni kyllä pariin otteeseen hiukan överiksikin mut se on elämää.
Opettelin elämään uutta arkea, ei ollut enää ketään sanomassa mitä tehdä ja miten olla, itse kannoin vastuuni tekemisistäni niinkuin teen vieläkin. Uusi arki on kiva. Arvostan ystäviäni äärettömän paljon, ilman heitä maailmani olisi todella synkkä ja olisin varmaan ollut ihan masentunut koko kesän. Kuitenkin vietin suurimman osan kesästä ällöttävän onnellinen hymy kasvoillani (jopa niin leveä että sain paljon kuulla kuittia siitä ja piti ruveta miettimään kenelle puhua ja mitä etten ärsyttänyt ketään ainakaan kovin pahasti) ja viheltelin mennessäni. Ne oli ihania hetkiä. Täydellisiä. Odotin innolla tulevaisuutta, sillä ei tuntunut olevan mitään minua vastaan, tule vaan, täällä on lisää onnea!
Luottamus on tärkeä asia missä tahansa ihmissuhteessa. Jos luottamus petetään tarpeeksi monta kertaa, oppii toinen luottamaan epäluotettavuuteen. Omalla kohdallani siitä tuli suojamuuri, tosin liian myöhään, hyväuskoinen hölmö kun olen. En uskonut millään maailman harmauteen vaikka siitä varoiteltiinkin, useampaan otteeseen ja monesta suunnasta. Kiitos siitä, ei ainakaan tullut täysin yllätyksenä kun värit lopulta katosivat... (Vaikka ne oikeesti on kyllä vielä siellä, en vaan halua tunnustaa etten oo heivannu mun ruusunpunasia laseja mihinkään... Itsepä siitä kärsin :F)
Oon aina ollut tällainen hömppä. En rakasta mitään muuta niin paljon kuin rakkautta. Haluaisin kertoa rakkaimmilleni joka päivä miten tärkeitä he ovat minulle koska se on maailman ihanin tunne kun joku välittää. Se saa hymyn huulille vaikka miten harmittaisi, nää ihmiset saa mut aamuisin nousemaan sängystä. Jos mulla ei olisi ketään mun elämässä, miks mä haluaisin elää? Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo :)
Tää on kovin raastavaa tämä positiivinen ajattelu. Ei muuten mutta kun sitten useasti pettyy. En vaan millään saa itseäni ajattelemaan pessimistin lailla kuin vain hetkellisesti. Sitten aina tulee se ajatus päähän että "entä jos kuitenkin" ja taas mennään. Taas hyökkään etulinjassa ilman haarniskaa.
Mut ihan oikeesti, tää maailma on niin kamala paikka niin eiks voitais kaikki olla yhdessä ja onnellisia ja peace and one love, happy happy joy joy! Let me show you the world in my eyes.
Yeah right, tästä lähtien mä keskitän ajatukseni salilla käymiseen ja itsetutkisteluun jotta oppisin olemaan.
perjantai 10. helmikuuta 2012
Somewhere over the rainbow..
Minun pitäisi olla nyt nukkumassa. Heräsin tänä aamuna klo 7 ja töihin pitäisi mennä klo 22 mennessä joten päiväunet olisivat tarpeen. Silläkin uhalla että olen töissä väsynyt, ajattelin nyt tehdä merkinnän, ihan vain siksi koska siltä tuntuu.
Toisinaan olen miettinyt että mikä tässä elämässä on tärkeää, kuka minä olen, ovatko ihmiset elämässäni oikeita. Toisinaan taas mietin että elän unelmaani, toisina päivinä ihmettelen että kenen unelmaa? Välillä luulen ymmärtäväni itseäni vain tajutakseni että se oli vain hetkellistä, ohikiitävää.
Silti, silti olen tällä hetkellä niin onnellinen että ihan itkettää. Vaikka elämä ei ehkä koskaan olisikaan juuri sellaista kun aina on haaveillut ja kuvitellut, voi se silti yllättää. Ehkä juuri tällä hetkellä ymmärrän mitä se kuuluisa 'carpe diem' tarkoittaa. Tällä hetkellä elän juuri tässä hetkessä. Tässä ja nyt. Ja se tekee minut onnellisemmaksi kuin olen ehkä koskaan ollut.
Olen tässä lähivuosina käynyt läpi aika vaikeitakin asioita mutta selvinnyt niistä voittajana. Olen kasvanut henkisesti enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Tajusin myös sen, ettei minun tarvitse muuttaa sitä mitä olen, minun täytyy vain laajentaa osaamisalueitani, hyväksyä muut ihmiset sellaisena kuin he ovat ja iloita siitä mitä olen saanut ja tehnyt. Ehkä suurin onnen tunne on tullut siitä että oikeasti, ihan täysin rehellisesti olen hyväksynyt yhden ihmisen täysin. Ehkä toisina päivinä kyseenalaistan sitä koska itsetuntoni ei aina kestä kritiikkiä, mutta sitten taas kun selvitän pääni, ymmärrän.
Ehkä jos pystyn hänet hyväksymään, pystyn vielä joskus hyväksymään itsenikin.
Minulla on perhe. Oikea perhe. Oikeastaan montakin ja heitä rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Minulla on ystäviä. Enemmän kuin monet uskaltavat edes toivoa enkä aina itse edes tajua sitä.
Minulla on työpaikka. Työpaikka jossa viihdyn vaikken sitäkään aina muista.
Minulla on mahdollisuus käydä koulussa työn ohella, koulussa jota rakastan. Jossa voin olla mitä vain ikinä haluankaan. Teen siellä sitä mitä rakastan, mikä loppuen lopuksi pitää minut kasassa. Ilman teatteria en olisi onnellinen. Sitä on vaikea selittää, koska tottakai ihmissuhteet ovat elintärkeitä ja niitä arvostan enemmän kuin jopa teatteria, mutta teatteri on henkireikä. Paikka jossa voin ilmaista itseäni kuitenkaan paljastamatta sisintäni, vaikka oikeasti juuri sen teen.
Olen aina kuvitellut että leijun henkisesti jossain pilvilinnoissa eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään sitä eikä minua. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt että ei se edes ole tarpeellista. Jokainen ihminen on erilainen eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään toisiaan. Ei ihan kokonaan.
Olen oppinut laskeutumaan hiukan alaspäin tornistani pavunvartta pitkin, ei niinkään laskeutuakseni kokonaan alas vaan tulemaan vastaan. Kurkottaakseni käden sille joka ehkä kaipaa samaan paikkaan ja toisaalta taas nähdäkseni mitä maan pinnalla tapahtuu. Ollakseni läsnä. Aina en pysty tasapainottelemaan pavunvarrella, mutta sen verran kuitenkin että ymmärrän. Ymmärrän myös sen että kaikilla ei edes ole halua nostaa päätään pilviin mutta ehkä, ehkä voin näyttää muillekin vilauksen tästä ihanasta maailmasta jossa elän.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far behind me
Where troubles melt like lemon drops away above the chimney tops
That's where you'll find me
~ Kaisa
Toisinaan olen miettinyt että mikä tässä elämässä on tärkeää, kuka minä olen, ovatko ihmiset elämässäni oikeita. Toisinaan taas mietin että elän unelmaani, toisina päivinä ihmettelen että kenen unelmaa? Välillä luulen ymmärtäväni itseäni vain tajutakseni että se oli vain hetkellistä, ohikiitävää.
Silti, silti olen tällä hetkellä niin onnellinen että ihan itkettää. Vaikka elämä ei ehkä koskaan olisikaan juuri sellaista kun aina on haaveillut ja kuvitellut, voi se silti yllättää. Ehkä juuri tällä hetkellä ymmärrän mitä se kuuluisa 'carpe diem' tarkoittaa. Tällä hetkellä elän juuri tässä hetkessä. Tässä ja nyt. Ja se tekee minut onnellisemmaksi kuin olen ehkä koskaan ollut.
Olen tässä lähivuosina käynyt läpi aika vaikeitakin asioita mutta selvinnyt niistä voittajana. Olen kasvanut henkisesti enemmän kuin koskaan olisin uskonut. Tajusin myös sen, ettei minun tarvitse muuttaa sitä mitä olen, minun täytyy vain laajentaa osaamisalueitani, hyväksyä muut ihmiset sellaisena kuin he ovat ja iloita siitä mitä olen saanut ja tehnyt. Ehkä suurin onnen tunne on tullut siitä että oikeasti, ihan täysin rehellisesti olen hyväksynyt yhden ihmisen täysin. Ehkä toisina päivinä kyseenalaistan sitä koska itsetuntoni ei aina kestä kritiikkiä, mutta sitten taas kun selvitän pääni, ymmärrän.
Ehkä jos pystyn hänet hyväksymään, pystyn vielä joskus hyväksymään itsenikin.
Minulla on perhe. Oikea perhe. Oikeastaan montakin ja heitä rakastan enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Minulla on ystäviä. Enemmän kuin monet uskaltavat edes toivoa enkä aina itse edes tajua sitä.
Minulla on työpaikka. Työpaikka jossa viihdyn vaikken sitäkään aina muista.
Minulla on mahdollisuus käydä koulussa työn ohella, koulussa jota rakastan. Jossa voin olla mitä vain ikinä haluankaan. Teen siellä sitä mitä rakastan, mikä loppuen lopuksi pitää minut kasassa. Ilman teatteria en olisi onnellinen. Sitä on vaikea selittää, koska tottakai ihmissuhteet ovat elintärkeitä ja niitä arvostan enemmän kuin jopa teatteria, mutta teatteri on henkireikä. Paikka jossa voin ilmaista itseäni kuitenkaan paljastamatta sisintäni, vaikka oikeasti juuri sen teen.
Olen aina kuvitellut että leijun henkisesti jossain pilvilinnoissa eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään sitä eikä minua. Nyt kuitenkin olen ymmärtänyt että ei se edes ole tarpeellista. Jokainen ihminen on erilainen eikä kukaan koskaan tule täysin ymmärtämään toisiaan. Ei ihan kokonaan.
Olen oppinut laskeutumaan hiukan alaspäin tornistani pavunvartta pitkin, ei niinkään laskeutuakseni kokonaan alas vaan tulemaan vastaan. Kurkottaakseni käden sille joka ehkä kaipaa samaan paikkaan ja toisaalta taas nähdäkseni mitä maan pinnalla tapahtuu. Ollakseni läsnä. Aina en pysty tasapainottelemaan pavunvarrella, mutta sen verran kuitenkin että ymmärrän. Ymmärrän myös sen että kaikilla ei edes ole halua nostaa päätään pilviin mutta ehkä, ehkä voin näyttää muillekin vilauksen tästä ihanasta maailmasta jossa elän.
Someday I'll wish upon a star
And wake up where the clouds are far behind me
Where troubles melt like lemon drops away above the chimney tops
That's where you'll find me
~ Kaisa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)